Näkemiin Grenoble!

Pakkaamista, siivoilua ja jäähyväisiä. Melkein kaikki vaihtariystävämme ovat jo lähteneet. Ennen piti aina tarkkaan miettiä, keitä pyytää mukaan juhliin ja retkille, ettei porukkaa olisi ihan liikaa. Nyt on mietittävä, ketkä ovat vielä Grenoblessa ja toivottava, että kaikki pääsisivät tulemaan. On rankkaa olla yksi viimeisistä kotiinlähtijöistä, vaikka lähtöä onkin hauskaa tehdä kaikessa rauhassa. Olen myös nauttinut kovasti viimeisistä kuumista ja pimeistä illoista viimeisten buy prescription drugs with no prescription vielä täällä olevien kavereiden kanssa.

Rasmus lähti viikko sitten. En ole ikinä asunut yksin ja huomaan, että itselleen ei oikein viitsi laittaa ruokaa, kotia ei ole helppo pitää siistinä ja koko ajan tekee mieli olla menossa jossain, ettei tarvitsisi nyhjätä yksinään sisällä. Olenkin käynyt jumpassa ja loikoillut auringossa, viettänyt paljon aikaa vielä täällä olevien ystävien kanssa, uusinut yhden tentin, jota en ollut päässyt läpi tenttiviikolla toukokuun alussa ja olen pikku hiljaa aloittanut siivoamaan ja pakkaamaan. Nyt kun Rasmus on jo Suomessa, on ollut tärkeää pitää itsensä kiireisenä, koska kotona ei ole enää hauska viettää aikaa.

On hassua, että samaan aikaan toisaalta tuntuu valtavan haikealta lähteä täältä lumihuippuisten vuorten kaupungista, ja toisaalta en malttaisi odottaa ensi keskiviikkoa ja kotiinpääsyä. Rasmus on löytänyt meille asunnon unelmapaikalta Helsingin Pohjoisrannasta, ja odotan innoissani sen näkemistä. Tekee mieli ajatella kaikkia kesäpuuhia Helsingissä ja Turussa, fiilistellä ystävien ja perheenjäsenten näkemistä, suunnitella mitä suomiherkkuja haluaa syödä ekaksi, muistella valoisia ja kylmiä kesäöitä ja hyttysiä. Lisäksi minulla on kova ikävä omaa yliopistoani ja vanhaa työpaikkaani (olen jo lomaillut tarpeeksi), merta (olen asunut viimeiset kahdeksan vuotta ennen tänne tuloa niin lähellä merenrantaa, että täällä ihanien vuorten ympäröimänä on yllättäen iskenyt kauhea meri-ikävä), suomen kieltä ja sitä, että tietää tarkalleen miten toimia missäkin tilanteessa.

Puhuin ruotsalaisten ystävieni kanssa kotiinpaluusta, ja tulimme siihen tulokseen, että huolimatta siitä, miten ihana vuosi tämä on ollut ja miten hyvin olemme sopeutuneet ranskalaiseen ja grenoblelaiseen kulttuuriin, meillä on ikävä niin kutsuttua kotikenttäetua, josta voi nauttia vain omassa kotikaupungissaan. Tietää siis, mihin kannattaa mennä jos haluaa syödä maailman herkullisinta lounassalaattia ulkona, juoda kahvia ja nauttia valtaisan korvapuustin, jos täytyy ostaa jokin tietty tavara tai vaikka lainata kirjastosta jokin kirja. Kotikenttäetuun sisältyy myös mahdollisuus lainata autoa vanhemmilta tai kaverilta, tarjota kotonaan yösija Helsingissä vierailevalle ystävälle ja se, että tietää keneltä kysyä apua tilanteessa kuin tilanteessa. Vaikka olemme täällä saaneet paljon apua ja tukea ystäviltämme, osaamme jo kieltä ja tiedämme pääpiirteittäin miten toimia, kotona kaikki on silti helpompaa.

Tulen muistelemaan kaiholla ja rakkaudella huoletonta elämääni Grenoblessa. Ikävöin jo nyt laskettelua ja aikaisemmin kotiin palanneita kavereita. Ikävöin erasmusten yhteishenkeä ja sitä, että koko ajan on jotain uutta ja ihmeellistä koettavaa. Kuukauden päästä minun tekee varmasti mieli jo patonkiakin. On ihanaa, että olen saanut kokea tämän melkein vuoden kestäneen seikkailuretken, mutta vieläkin ihanampaa on palata takaisin omaan vanhaan elämääni ja tuttuihin ympyröihin. Kaipaan arkea ja vanhoja ystäviä. Sanomalehden lukemista ja elokuvien alkuperäisversioiden katsomista suomenkielisillä tekstityksillä. Olen iloinen, että sain kokea Rasmuksen kanssa tämän vaihtarivuoden, ja että pian palaamme yhdessä kotiin.

Tagit: arki, kotiinpaluu